Lehtiä, lehtiä

Näin se syksy pudottaa lehdet puista. Auto oli mukavasti hautautunut vaahteranlehtiin, olipa yksi löytänyt tiensä myös ovenkahvaan keikkumaan. Aamulla töihin ajaessa tienvarren ruoho oli joissain kohdin huurteessa.

Tukholma ja vaahteramatto

Tukholmassa on aina mukava käydä. Tällä kertaa ei käyty missään erityisissä kohteissa, mutta Barkarbyn outleteista löysin itselleni muutaman kivan neuleen ja purjehduskengät. Lisäksi tietysti keskustassa piti pysähtyä Design Torgetilla ja Åhlensilla - muutama uusi dekkari tarttui taas mukaan. Tällä kertaa ostin yhden äänikirjana, saa sitten pitkillä automatkoilla kuunnella. Kotipihassa odotti vaahteranlehtimatto pehmeänä ja kahisevana. Kyllä se syksy vaan on täällä.

Kaunis ilta

Päivällä paistoi aurinko. Vaahterat suorastaan liekehtivät väreissään auringon osuessa niihin. Itse huomaan tulevani hyvälle tuulelle näistä kirkkaista syyspäivistä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka tarvitsevat valoa - paljon valoa. Päivällä en ehtinyt kuvaamaan, mutta ilta oli yhtä kaunis.

Meloimme pienen lenkin, ehkä 13km, nautiskellen illan ja maiseman kauneudesta. Järvellä alkaa tähän aikaan vuodesta olla jo melko hiljaista. Näimme lähinnä vesilintuja ja jostain kantautui kaadettujen puiden tuoksu, jostain toisaalta tupakan haju ja jostain sitten saunan lämmityksen äänet ja tuoksut. Elämän pientä luksusta on se, että saa keskellä viikkoa mahdollisuuden irtautua arjesta tällä tavoin.

Painavinta mitä tiedän on salaisuus joka jäi kertomatta...

Valokuvatorstain 103. haaste oli tuo otsikon vajaa säepari Joona Kivirinnan runosta, joka löytyy tästä hänen esikoiskokoelmastaan. Runon nimi on "Paluu".

Tämä kuva on Etelä-Afrikasta, Soweton maisemia. Otettu tämän vuoden heinäkuussa. Tähän kuvaan pääsee kiinni ajatuksella, että Etelä-Afrikassa menneisyyden vaikeista asioista on pyritty puhumaan. Totuuskomissiot, joista voi lukea vaikka täältä, olivat tärkeä askel kohti uutta demokratiaa. Painavista salaisuuksista haluttiin reilusti päästä eroon.

"Puutarhuripukki" ja "Kotilo"

Tuolla Lahdessa näkemäni auto-vaunu-yhdistelmä oli todella hienosti laitettu. Sen omistaa Seppo Joki. Käytännössä vaunu on rakennettu suurin piirtein kokonaan uudestaan. Osien etsiminen on ollut haastavaa, ja osa osista onkin valmistettu alusta alkaen tätä projektia varten. Vaunussa on muuten osittain nouseva telttakatto - eli keittiöpäässä, oven viereisessä osassa vaunua on seisomakorkeus leiriytymisen aikana.

Yllä oleva kuva kyseisestä yhdistelmästä tositoimissa löytyi Suomen Steyr-Puch-kerhon sivuilta. Myös Kääpiöautoyhdistyksen sivuilla on kuvia autosta, ilman vaunua tosin.

Kyllä tuo yhdistelmä saa hymyn huulille!

Messuilla muuten oli myös "Kotilo" ja Saabi - kotilon kattona on vene, ja siinä on lasikuituiset taittuvat seinät. Ajon ajaksi seinät lasketaan alas, ja vaunusta tulee pieni ja matala - aika lailla telttaperäkärryn näköinen. Ajokuntoon laittamiseen menee kuulemma noin vartti ja siihen tarvitaan kaksi henkilöä. Kyseisen "Kotilon" venettä ei kuulemma ole käytetty, airotkin vielä puuttuvat. Naarmujen välttely onkin ymmärrettävää kun on hienon, kiiltävän pinnan nähnyt. Mainio pakkaus tämäkin - ja juttua tästä löytyy viimeisimmästä Caravan-lehdestä.

Hymy nousee huulille myös Kotilon liikkuessa maantiellä!

Lahdesta löytynyttä

Lahdessa oli kalamarkkinat - ja rannassa maisemaan ilmaantui kuvan kelluva mökki. Kaikki syysaiheiset käsityöt näyttivät kauniilta - ja sää oli mitä mainioin koko viikonlopun ajan.





Kun sitten kokouksen ja kalatorilla käymisen jälkeen pääsin hotelliin, niin sieltä samalta käytävältä löytyi Itävallan yhdistetyn maajoukkue harjoituskamppeineen. Olivat Lahdessa treenileirillä.




Tänään Caravanmessuilta löytyi aivan ihana nostalgiahelmi. Sellainen pieni punainen Puch ja sillä kaverina yhtä pieni Eriba-vaunu. Auto taisi olla vuosimallia 1961 ja vaunu 1963. Molemmat todella hienosti entisöity ja sisustuksessakin mentiin aikakauden mukaisesti. Oli mukava käydä messuilla ihailemassa näiden vanhojen nostalgiakulkineiden lisäksi uusinta uutta.

Helppo

Valokuvatorstain 102. haaste on Helppo. Tämä kuva on otettu Kolilla, Pirunkirkolla.

Eero Järnefelt on kirjoittanut luolan seinään näin:

Yksi salaisuus, yksi henki,
Yksi onni kumpaisenki
On kirkko tämä,
Sen pyhyyttä muistelemme aina.
Eero ja Fanny, 1893

Uudet verhot

Ajattelin hommata makuuhuoneeseen uudet verhot talveksi. Löysinkin jo yhden kivan kankaan, ja olen mallia siitä roikutellut ikkunassa muutaman päivän. Hyvältä näyttää. Uudet verhot tuovat nyt sitten myös päiväpeiton tarpeen - sopivan löytäminen 180cm leveään jenkkisänkyyn vaan on hiukan hankalaa. 250cm leveä on kyllä postimerkki... No, täytyypä kuitenkin käydä katselemassa löytyisikö kangaskaupasta sopivaa kangasta uuteen päiväpeittoon. Ja tietenkään mitään ihan valtavia summia en haluaisi tuohon päiväpeittoon sijoittaa - mikä vaikeuttaa sopivan löytämistä huomattavasti.

Sängyn päätyä mietin kovasti - voi kyllä olla, että se jää vielä mietintämyssyyn. Sama vika yöpöytien kanssa. Jos haluan kaksi, niin niiden on oltava tosi kapeat, mikä tuo lisää haasteita.

Löysin myös kivat uudet kynttilänjalat olohuoneeseen. Kuva tulee kunhan ehdin ne kuvata. Jostain tämä sisustusinto aina putkahtaa ilmaan, ja silloinhan on jotain pientä muokattava uuteen uskoon.

Ai niin, eilen illalla tehtiin hieno iltalenkki meloen, reippaat 17 km ja aikaa kului 2 tuntia ja vartti. Ihmeteltiin matkalla tukinuiton merkkejä maisemassa ja katseltiin kauniita syksyn värejä. Lenkin jälkeen istuttiin sitten suunnilleen yhtä kauan laavulla nuotion ääressä kahvia keitellen ja makkaraa paistaen. Ihan normaali torstai-ilta, siis.

Panthera Leo

Tulipa tässä taas mieleen kesän matka tutustumaan Afrikan luonnon ihmeisiin.

Tiesitkö sinä tämän leijonasta:
- Leijonan hännän karvatupsun sisällä on kuudesta kahteentoista senttiä pitkä sarveiskynsi, jolla leijona häätää ympärillään lenteleviä kärpäsiä. Muiden kissaeläinten tapaan leijona käyttää häntäänsä myös huonotuulisuuden tai ärtymyksen ilmaisuun.
- Leijonan henkilökohtaisen aseistuksen muodostavat sisäänvedettävät, pitkät ja terävät kynnet - jotka sen kulkiessa sisäänvedettyinä säilyttävät terävyytensä - ja ennen muuta hampaat.
- Leijonat voivat purra 0,426 tonnin voimalla - ihmisen purentavoima on vain noin 0,077 tonnia.
- Leijonia on ajanlaskumme alussa elänyt myös eteläisimmässä Euroopassa.
- Mieluisimman elinympäristön leijonille tarjoavat Afrikan avoimet maastot eli heinää, pensaikkoa tai puita kasvavat savannit.
- Leijonat viettävät keskimäärin 20 tuntia vuorokaudesta nukkuen tai makoillen varjossa.
- Leijonan karjunta voi parhaimmillaan kuulua jopa kahdeksan kilometrin päähän.
- Leijona on suosittu aihe taiteessa ja heraldiikassa.
- Leijona on uhanalainen. Arviot leijonien määristä tällä hetkellä vaihtelevat, mutta luotettavimman arvion mukaan niitä on mahdollisesti vain 20 000.

Kuutamomelonta

Lauantaina oli kuutamomelonta. Koko päivän kokouksen jälkeen oli mukava taas kerran istahtaa kajakkiin ja unohtaa kaikki hässäkkä ja kiire. Sää oli varsin mukava, vaikkakin jäimme ilman kuutamoa, sillä taivas oli pilvessä. Melojia oli mukana 32, eli kajakkeja oli melkoinen "lauma". Nokipannukahvit, melontamakkarat ja tikkupullat maistuivat hyvältä melottujen kilometrien jälkeen. Kaikkinensa matkaa tuli sellaiset parikymmentä kilometriä.

Paluumatkalla pilkkopimeässä mietimme miten hassua onkaan, että melojan maailmankaikkeus mahtuu pieneen muoviämpäriin tai lasikuitupurkkiin keskelle kylmiä vesiä, ja vielä pimeässä. Ja miten kaikki siellä voikaan olla niin hyvin! Ei mitään turhaa (paitsi yksi kännykän laturi, jolla kyllä voitti turhin tavara-kisan) ja kaikki mitä tarvitsee. Ja mahtava rauha.

Ajatus

Askel, toinen - ja kolmaskin. Viileä vesi ja syksyn tuoksu. Mieli on vapaa.

Eilen illalla otettu kuva on vastineeni valokuvatorstain 101. haasteeseen.

Mäyräkoira (vuh vuh)

Kerran töissä ruokapöydässä puhuttiin iloisesti mäyräkoirista tyyliin "tuotko sitten mäyräkoiran meille"... Tietenkin oli perjantai, eikä meistä ensin kukaan tullut ajatelleeksi, että joku saattoi sillä mäyräkoirapuheella ymmärtää jotain ihan muuta kuin mitä me sillä tarkoitimme. Meidän aiheemme oli siis mäyräkoira (vuh vuh), ei mäyräkoira (kling kling). Tämä kahtiajako taas on peräisin eräältä ystävältäni, joka toisinaan on selventänyt mäyräkoirakeskusteluita näillä määritelmillä.

Tiedän myös aiheuttaneeni samaiselle ystävälleni hiukan päänvaivaa Marimekon liikkeessä, kun hän kerran joululahjaostoksilla joutui pohtimaan koirapaitani koirien jalkojen pituutta - "ihanko oikeasti sen paidassa koirilla on pitkät jalat... onko näistä kasseista olemassa sellaisia, joissa on lyhytjalkaisia ja sellaisia joissa on pitkäjalkaisia koiria?" Myyjällä oli kuulemma hiukan hämmentynyt ilme tällaisen pohdinnan äärellä. Ilmeisesti tällaisen asian miettiminen ei ole kovin tavanomaista. Täällä on oikein hyvä esimerkki lyhytjalkaisista ja pitkäjalkaisista koirista... käy kurkistamassa.

Koska elämäni on melko vauhdikasta, minulla ei tällä hetkellä ole omaa mäyräkoiraa. Koiran pitää saada elää koiran arvoista elämää ja nauttia myös isäntäväkensä seurasta. Ja kaikkihan tietävät, että tylsistynyt mäyräkoira (vuh vuh) on täystuho, ja vielä erittäin kekseliäs sellainen.

Päätin kuitenkin hiukan piristää eteistäni askartelemalla sinne oman mäyräkoiran (vuh vuh) piristämään kotiintuloa. Piirsin haukun ensin paperille ja siitä sitten mattamustalle kontaktimuoville (sellaiselle sisustuksessakin käytettäväksi sopivalle) ja lopulta liimasin kuvan sopivaan kohtaan. Nyt siis minullakin on oma mäyris eteisessä heiluttamassa häntää. Mielestäni onnistuin kuvan kanssa oikein hyvin!

Nostalgiaa ja kaukokaipuuta

Mikä se on - se sellainen tunne, joka aina toisinaan nousee jostain mielen syövereistä ja valtaa ajatukset ja kehon? Usein niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka omassa elämässä on oikeastaan kaikki hyvin, sitä haaveilee jostain - joko menneestä tai tulevasta - tai sekä että. Se jokin voi olla ihan saavutettavaa tai sitten jotain todella, todella kaukaista.

Voiko nostalgiassa olla muutoksen alku? Onko nostalgia muutosvastarintaa vai arjessa selviytymistä, ihmismielen keino muokata muistot onnellisiksi, eläviksi ja säilyviksi? Mikä on nostalgian toinen puoli - tuska ja melankolia?

Milloin haaveista tulee utopiaa - siis sellainen tunnetila, ajattelumalli eikä pelkästään yhteiskuntatieteilijän ihanneyhteisö. Onko tällainen ajattelu vastalause arjelle?

Uskoakseni on niin, että eläessämme nopeasti muuttuvassa maailmassa kaipaamme jonkinlaista rauhaa ja eheyttä. Usein se löytyy nostalgian kautta. Niistä muistoista, joissa kaikki on ollut turvallista, rauhallista ja kestävää.

Tämä ei kai selitä sitä hurjaa kaukokaipuuta, joka ainakin minuun iskee säännöllisin väliajoin. Olenko minä vain haaveilija, joka ei uskalla elää arjessa vaan pakenee sitä säännöllisin väliajoin? Vai olenko sittenkin utelias tutkija ja löytöretkeilijä? Vai olenko minä vain kateellinen lajitovereilleni, joiden elämässä kuvittelen kaiken olevan paljon paremmin? Ja onkohan näillä kaikilla lopulta paljoakaan eroa?

Mitä jos näitä tunteita ei olisi lainkaan, mistä taide syntyisi?

PS: Nostalgia merkitsee kirjaimellisesti kotiin kohdistuvan kaipuun tuskaa. Se on muodostettu kreikan kielen sanoista nóstos (’kaipuu kotiin’) ja álgos (’tuska’).

Nautintoja

Sain viikonloppuna nauttia mukavasta seurasta ja herkullisesta ruoasta. Pääsin nimittäin maistelemaan hirvestä tehtyä rosvopaistia. Todella, todella suurta herkkua. Aamun kaatosade muuttui päivän myötä pilvipoudaksi. Järvivesi oli 14 asteista, eli aivan uimakelpoista - varsinkin kun uinnin päälle sai nauttia rantasaunan löylyistä. Illan hämärtyessä kymmenet kynttilälyhdyt valaisivat maiseman. Ei hullumpi lauantai!

Valokuvatorstai: Myrsky

Löysin ihan uuden jutun - Valokuvatorstain. Ajattelin sitten muuten vaan osallistua näillä tämän kevän kuvilla Kapkaupungista. Kuvissa lomani ainoa sateinen päivä heinäkuun 2008 puolivälissä, kahdesta eri näkökulmasta. Hienoa oli sateesta huolimatta!

Pieni nyanssi tietenkin on, että löysin valokuvatorstain perjantaina... mutta se taitaa olla pikkuseikka! Katsotaan uskaltaisiko sitä jatkossakin osallistua - idea on ihan loistava. Sadannesta haasteesta on hyvä aloittaa!

Olet todella kaunis...

Eilen aamulla satoi - kuten tänä kesänä usein. Satoi, satoi ja satoi. Viitostiellä virtasi vesi, siis todellakin virtasi. Ajattelin, että mahtaakohan illalla viitsiä vesille lainkaan? Joku töissä kysyi, että aionko melomaan vaikka on kovin tuulista - mihin sitten vastasin, että kun tulee meren rannalta, niin kaikki on kovin suhteellista. Minusta nimittäin tuntuu, että täällä on usein tyyntä.

Järven aalto on muutenkin erilainen kuin meren aalto, lyhyempi ja terävämpi. Maininkia ei samalla tavoin ole kuin merellä. Lähtiessä tuuli, nautittiin myötätuulen voimasta. Tuuli kuitenkin tyyntyi matkan edetessä, ja paluumatkalla ei tarvinnut meloa vastaiseen. Kaiken kaikkiaan nautinnollista.



Kallavesj, Kallavesj, kaonis saonarantonesj !
Siellä höyrys miesten pinta,
siellä illar raohoo rinta naottii piällep päevän työn,
kunnes lyö hetki yön.
(A. J. Jalkanen)

Mä meen minne vaan...

Ystäväni houkutteli minutkin bloggaamaan. Kovasti epäilin löytyykö minulta mitään blogattavaa - tuntuu, että päivät kuluvat vauhdilla töissä, salilla ja harrastuksissa. Kovin, kovin tavallista nuoren naisen elämää siis. Jäin kuitenkin miettimään, että ainahan sitä jotain pientä löytyy kirjattavaksi.

Kesällä kävin Etelä-Afrikassa ihmettelemässä paikallista elämää ja eläimiä. Täytyy kyllä hehkuttaa, että oli viimeisen päälle hieno reissu. Nuo Pingviinit on kuvattu yhtenä iltana Simon´s Townissa. Aika hassua, mutta tuntuu siltä, että voisin helposti olla yksi noista kolmesta pingviinistä. Kai se vaan on tuon kuvan tunnelma joka tekee sen. Aika selittämätön fiilis.

Eilen muuten tuli käytyä tansseissa - ja ihmeteltyä miten moni (mies) oli melkoisessa maistissa - tanssi siinä nyt sitten! Totesin myös taas kerran, että epätoivo ei ole lainkaan viehättävää. Tämän päivän otsikko tuli muuten eilen soittaneen bändin, Neljänsuoran, biisistä Onnen Kapakka. Kannattaa kuunnella, ja käydä vaikka heidän keikallaan...