Tämä bloginpätkä kumpuaa valokuvatoirstain 115. haasteen aiheesta, joka on katkelma Marjo Niemen romaanista Miten niin valo (Otava 2008). Itse tekstikatkelma on erittäin ajatuksia herättävä, ja meistä varmasti jokainen on jossain elämänsä vaiheessa törmännyt näihin ajatuksiin ihan omakohtaisesti. Mutta millä muistaisi arjen keskellä pitää huolta tärkeimmistään? Koskettaa ja kohdata. Tämä oli kuvani tarina.
"Lähellä oleviin ihmisiin on joskus pitkä matka muiden kautta. Ihminen haluaa apua, että joku näkisi piilotetun, tiedostamattoman, syvimmän. Lähellä näkö häviää, korvat muurautuvat umpeen. Mutta ettei aina tarvitsisi rakkaimmalle vääntää kaapelista, puhua kielillä, jokaisella, maalata talon seinään, leipoa leipään, kutoa sukkaan, piilottaa pakettiin, kun jokin olisi joskus helppoa, vaivatonta, kun yhteys olisi luotu lumesta kaikkina vuodenaikoina, lehdet haravoitu, kun saisi yhteyden joka olisi aina auki. Eikä saa. Ja pitäisi. Ja siinä sitten ihmiset lähekkäin, valovuosien päässä ja jokaiseen sattuu." (ss. 107-108)
4 kommenttia:
Ehdithän sinäkin mukaan haasteeseen!! :)
-wiltteri-
Juu ;O) Ollut kiirettä. Ensin koulutuksessa to-pe, sitten tiiviisti kokouksessa la-su. Ihan ympäripyöreitä päiviä. Tuo kuva on otettu Tallink Spa hotellin kylpylässä sunnuntaiaamuisella aamu-uinnillani ;o)
Hei! Herkkä kuva ja sopii hyvin aiheeseen. Haasteessa oli mietittävä ensin, mihin sitä tarttuisi ;)
Kiitos - noita tarttumisen mahdollisuuksia olisi ollut monia. Haaste oli tällä(kin) kertaa mainio.
Lähetä kommentti