Anthem...

Päässä soi musiikki... netistähän tähän Leonard Cohenin biisiin löytyy sanat ihan kokonaisuudessaan, biisin nimi on tuossa otsikossa. Minä muistan sanoja suunnilleen tämän verran:

"The birds they sang
at the break of day
Start again
I heard them say
Don't dwell on what
has passed away
or what is yet to be.

Ah the wars they will
be fought again
The holy dove
She will be caught again
bought and sold
and bought again
the dove is never free.

Ring the bells that still can ring
Forget your perfect offering
There is a crack in everything
That's how the light gets in."

Viikonlopun navigointi sai pohtimaan monenlaisia ajatuksia, ja sielläpä tämäkin kappale nimeltä mainittiin - ja sitten tietysti jäi soimaan päähän. Tykkään tuosta kertosäkeen ajatuksesta ja muutenkin siitä ajatuksesta, että eletään tätä päivää - ei surra menneitä eikä haihatella tulevia. Ja tämä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö unelmia saisi ja pitäisi olla. Unelmat ovat lopulta kaukana haihattelusta, ne vievät meitä eteenpäin ja kehittävät meitä ihmisinä. Ne tarjoavat mahdollisuuden hahmottaa maailmaa ja tehdä valintoja. Unelmien toteutumiseen kuitenkin vaikuttavat ne kaikki matkan varrella tehdyt valinnat, ja lopussa saattaa huomata, että alkuperäinen unelma onkin löytänyt uuden muodon. Unelmoikaa ihmiset ja uskaltakaa pohtia ja kyseenalaistaa valintojanne!

Vuosi sitten...

...elin jännittävää aikaa - etsin uutta työpaikkaa ja tiesin, että elämässäni tapahtuu suuria muutoksia. Ne muutokset konkretisoituivat sitten paikkakunnan vaihtamisena ja uutena työpaikkana. Uusi työ on näin vuoden jälkeen vastannut odotuksiani. Tekemisen meininki ja aito luovuus ja innovatiivisuus motivoivat eteenpäin. Välillä huomaa, että töissä tulee aikamoinen flow-efekti.

Ensimmäiset kaksi kuvaa ovat viime vuoden työreissulta Kolille - se oli mieleenpainuva tilaisuus, tavallaan jäähyväisreissuni edellisen työn merkeissä. Koli on kuitenkin minulle voimapaikka, vaellus pimeässä lumisessa metsässä kynttilöiden valaistessa tietä oli tuollakin reissulla sykähdyttävä kokemus. On erikoista, miten jossain paikassa voi tuntea niin syvää ja suurta rauhaa. Hauska juttu tuolta reissulta oli se, että kun seminaari loppui, niin Kolinportissa oli ruuhkaa - siellä vanha rouva myy mainioita kukkoja, piirakoita, lanttusupikkaita ja muita perinneherkkuja. Seminaariväki osti pöydän tyhjäksi alle vartissa. Onneksi minäkin sain haluamani ;O)

Kolmas kuva on edellisen asuntoni ikkunasta otettu. Savonlinnan Heikinpohjasta kaupunkiin päin. Kaunis aamu ja mukava tunnelma. Kaikki kolme kuvaa on otettu noin vuosi sitten - ihan muutaman päivän heitoilla tähän päivään. Mikä muuttuu ja mikä pysyy samana? Eräässä laulussa kysyttiin "muuttuuko maailma vai muutunko minä vain?" Vastaus taitaa olla sekä että. Huomaan, että olen saavuttanut muutamia toivomiani asioita ja voin taas asettaa uusia tavoitteita hyvillä mielin.

Täällä tulee vähän lunta, toivottavasti se säilyisi - minä himoitsen hiihtämään! Ai niin, ja jos vaan suinkin pääsen vähän luistelemaan niin tavoitteena on Kuopion Ice Marathon - kunhan se vaan osuu vapaalle viikonlopulle...

Ajan kulua

"Kunpa nykyaikainen tiede keksisi lääkkeen,
joka saisi ajan tuntumaan paljon pidemmältä,
niin kuin se tuntui lapsena. Mikä upea lääke.
Vuosi tuntuisi vuodelta, eikä kymmeneltä minuutilta.
Aikuisuus tuntuisi pitkältä ja täyteläiseltä, eikä joltakin
holtittomalta tivoliajelulta. Kuka haluaisi tällaista lääkettä?
Vanhemmat ihmiset varmaankin - sellaiset, joiden kuluvan
ajan taju on polkaissut kaasupoljinta. Ja pitäisi kai keksiä
myös lääke, jolla on vastakkainen vaikutus. ---"
(Dennis Coupland: Eleanor Rigby, Sammakko 2007, suom. Katja Rosvall)

Tiedättekö mistä kaupungista ottamani kuva on?

Itse asiassa minä olen ajan kulumisen asiaa pohtinut niin, että totta kai ajan tuntu lyhenee... Kun olimme viisivuotiaita, yksi vuosi oli viidennes elämästämme, kun olemme kolmenkymmenen, niin se on enää yksi kolmaskymmenesosa. Tästä ei kuitenkaan kannata olla huolissaan - en kuitenkaan usko, että ajan kulu voisi nopeutua äärettömiin.

Hetki on jännittävä asia, se voi toisinaan kestää ikuisuuden ja toisinaan taas kadota niin, että sitä ei huomaakaan. Meille jokaiselle tekee joskus hyvää viipyä hetkessä. Muistella miltä kesän metsämansikat maistuvat tai miltä kirpeä pakkanen tuntuu poskissa. Miltä kuulostaa kova jää luistimen alla tai veden loiske laiturilla istuessa? Miltä tuntuu kun on voittanut itsensä ja uskaltanut kokeilla jotain aivan uutta, pelottavaa tai haastavaa?

Haasteeksi kaikille: Pieni rentoutus vaikka työnteon lomassa niin, että siirtää ajatukset omaan itseen ja omaan kehoon ja yrittää tuntea oman kehon lämmön ja hyvän olon - ja sen, miten se leviää koko kehoon. Mieli on ihmeellinen - pienellä harjoittelulla tämä onnistuu kesken työpäivänkin ja tällaisen jälkeen on hyvä olo. Aikaa menee noin minuutti. Puoli minuuttia kestää se, että hermoradat kytkeytyvät uusiin kohteisiin, eli malttakaa... Ja jatkakaa työntekoa terävämpinä ja rennompina!

Turhia tavaroita töihin...

Mitä löytyikään tänään aamulla käsilaukustani - tämä voisi kuulua tuohon aiemmin bloggaamaani haasteeseen ;o) Kävin aamulla salilla spinnailemassa, ja ilmeisesti olin ollut kovin uninen pakatessani kamppeita, sillä töihin tullessani huomasin, että olin pakannut digiboksin kaukosäätimenkin mukaan. Meillä on kyllä työhuoneessa telkkari, mutta ei siihen omia kaukosäätöjä tarvita! No saivatpahan työkaverit taas kunnon naurut aamun alkajaisiksi ;O)))

Tuosta kuvasta voi sitten miettiä mikä ei kuulu joukkoon!

Renkaanvaihtoa

Talvi tulee, sille ei mitään voi. Autoilijalle se tarkoittaa joko renkaiden vaihdattamista rengasliikkeessä tai sitten pientä jumppatuokiota tunkin, renkaiden ja pulttien maailmassa. Minä päädyin tuohon jälkimmäiseen vaihtoehtoon, kuten niin moni muukin täällä meidän talossa tänään. Sää suosi, aurinkokin pilkahteli. Eilen jo ihmettelin, että sateessako sitä täytyy renkaat vaihtaa - satoi vettä ja räntää ja oli kylmä. Onneksi tänään oli hyvä sää. Vajaa tunti tuossa puuhatessa meni. Ja tietysti sitten kaikki juttutuokiot naapureiden kanssa siihen päälle.

Kaunis aamu

Tänään on kaunis aamu. Aurinkoa ja viileää, ei kuitenkaan pakkasta. Kolme astetta jäätiin plussalle kun olin lähdössä töihin. Lähtiessä parkkipaikalla räpsin muutaman otoksen kännykkäkameralla.

Auringonpaiste piristää, mukavaa päivää kaikille!

Nostalgiaa ja kaukokaipuuta

Mikä se on - se sellainen tunne, joka aina toisinaan nousee jostain mielen syövereistä ja valtaa ajatukset ja kehon? Usein niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka omassa elämässä on oikeastaan kaikki hyvin, sitä haaveilee jostain - joko menneestä tai tulevasta - tai sekä että. Se jokin voi olla ihan saavutettavaa tai sitten jotain todella, todella kaukaista.

Voiko nostalgiassa olla muutoksen alku? Onko nostalgia muutosvastarintaa vai arjessa selviytymistä, ihmismielen keino muokata muistot onnellisiksi, eläviksi ja säilyviksi? Mikä on nostalgian toinen puoli - tuska ja melankolia?

Milloin haaveista tulee utopiaa - siis sellainen tunnetila, ajattelumalli eikä pelkästään yhteiskuntatieteilijän ihanneyhteisö. Onko tällainen ajattelu vastalause arjelle?

Uskoakseni on niin, että eläessämme nopeasti muuttuvassa maailmassa kaipaamme jonkinlaista rauhaa ja eheyttä. Usein se löytyy nostalgian kautta. Niistä muistoista, joissa kaikki on ollut turvallista, rauhallista ja kestävää.

Tämä ei kai selitä sitä hurjaa kaukokaipuuta, joka ainakin minuun iskee säännöllisin väliajoin. Olenko minä vain haaveilija, joka ei uskalla elää arjessa vaan pakenee sitä säännöllisin väliajoin? Vai olenko sittenkin utelias tutkija ja löytöretkeilijä? Vai olenko minä vain kateellinen lajitovereilleni, joiden elämässä kuvittelen kaiken olevan paljon paremmin? Ja onkohan näillä kaikilla lopulta paljoakaan eroa?

Mitä jos näitä tunteita ei olisi lainkaan, mistä taide syntyisi?

PS: Nostalgia merkitsee kirjaimellisesti kotiin kohdistuvan kaipuun tuskaa. Se on muodostettu kreikan kielen sanoista nóstos (’kaipuu kotiin’) ja álgos (’tuska’).